Huhtikuun luetut

Huhtikuussakin tuli luettua kirjoja. Ei montaa, mutta jonkun verran ainakin. Ja jopa pari tosi hyvää kirjaa, joita voi suositella muillekin! Hmm. Näin kun ajattelee, niin ei siis ollenkaan huonompi kuukausi, noin kirjamielessä.

Eniten on tässä kuussa, ehkä jopa vähän poikkeuksellisesti, fantasiakirjoja.

 Sookie Stackhouse, vaihteeksi. Charlaine Harris, Samaa verta. Sookie on vaihteeksi pulassa. Tällä kertaa sitä kiusaa... hetkonen. Keijut! Näissä kirjoissa vilisee sellainen armeija kaikenlaisia epämääräisiä fantasiaolentoja, että menee ihan sekaisin. Joo, tässä on muutama keiju vielä meidän maailmassa, ja ne on tietty kamalan vihaisia Sookielle ja voi iik apua.
Lisäksi Sookie seurustelee Ericin kanssa ja voi ah! sitä lempeä. Anteeksi kyynisyyteni, mutta äh. Onneksi kuvioihin tulee vielä uusia hahmoja, kuten Ericin "luoja" ja uusi pikkuveli, Romanovin suvun ainoa hengissä selvinnyt. Se oli kiva ylläri.
Luin muuten huhtikuussa joka ikisen Sookie Stackhouse- kirjan, ja tein jopa nimiluettelon (vrt. Stephenie Meyerin Aamunkoi- kirjan lopussa ollut nimilista vampyyreista), että pysyn vähän kärryillä kuka on kuka. Kyllästyin tosin lopulta, kun hahmoja alkoi vilistä ihan liikaa. Sain silti neljä tai viisi sivua täyteen. Nimi ja "status" eli vampyyri, ihminen, telepaatti, keiju vai mikä hippivinkujainen.

Näiden Stackhouse- sekoilujen lisäksi olen lukenut Mustan tikarin veljeskunta- sarjan kirjoittajan toisen sarjan suomeksi ilmestyneet osat.

Kyseessähän on tietenkin J. R. Wardin Langenneet enkelit- sarjan kaksi ensimmäistä osaa; Halu ja Himo.
Tämä on samanlainen juttu kuin noiden veljeskunta- kirjojenkin kanssa. Tartuin kirjaan vittuuntuneena, kun ne tuntui koko ajan hyppivän silmille, enkä tunnu pääsevän sellaisista kirjoista eroon kuin lukemalla ne. Ja kun tuo Halu nyt sitten pyöri kirjastossa koko ajan siellä minne katsoin (ihan oikeesti!), päätin lainata ja lukea sen. Ja ihastuin samantien. Päähenkilöstä ei oikeastaan voi olla tykkäämättä. Iso ja lihaksikas ja vähän paha poika. Ja sitten se mokoma vielä iski viimeisen naulan arkkuun antamalla kulkukoiralle kinkunsiivun eväsleipänsä välistä! Ja mikä vielä parempaa, näiden enkeleiden pomoilla on irkkusussari taivaassa!

 Jim Heron on entinen palkkasotilas, joka saa tehtäväkseen pelastaa seitsemän sielua hyvän ja pahan välisessä taistelussa. Avuksi se saa pari kaveria, jotka ajelee harrikoilla ja on aika hauskoja tyyppejä, itse asiassa.
Ensimmäinen pelastettava on Jimin pomo, Vin. Vin pitää saada eroon kuluttavasta tyttöystävästä ja yhteen yhden toisen naisen kanssa. Ja sitten siinä on kaikenlaista mustaa magiaa ja sen semmoista. Voi voi.

Toisessa kirjassa Jimin täytyy yrittää pelastaa vanhan armeijakaverinsa Isaac Rothen sielu. Se nyt ei sinänsä vaikuta kamalan kummalta hommalta, se kun löytää sen naisen, ja tuntuu vähän että siinäpä se. Tämä kirja jätti vähän auki, että onko se nyt sitten Isaac, joka tässä piti pelastaa, vai oliko se sittenkin Matthias, Isaacin ja Jimin armeijakaveri, joka kiristi Jimin käymään päästämässä Isaacin päiviltä. Lisäksi en ole ihan varma, kuka tässä voitti. Ehkäpä se selviää seuraavasta kirjasta.

Nämä oli kuitenkin ihan hirveän hyviä kirjoja. Tykkään kun kirjailija on löytänyt hyvän miljöön, joka toimii (ja miljöö on muuten ihan pöhkö sana!), ja hahmojakin voi vähän näyttää toisessa tarinassa. Ensimmäisessä kirjassa törmäämme esimerkiksi Rehvengen entiseen palkolliseen, Treziin, yhteen veljeskunnan sotureista ja henkirikosetsivä José de la Crusiin.
Kolmannessa kirjassa seikkaillaan samalla seudulla, ja pääsemme tutustumaan tarkemmin Josén uuteen työpariin. Enempää en voi enkä haluakaan paljastaa. En siis tiedä itsekään mitä tapahtuu.

En jaksa esitellä sen tarkemmin, koska aloin lukemaan Vampyyripäiväkirjat: Korpinmusta- kirjaa, mutta jätin sen kesken syystä äks. Samoin taisin lukea muutaman muun vampyyrikirjan, joita en ole merkinnyt mihinkään ylös.

Olen lukenut kuitenkin myös nuortenkirjoja. Näitä tulee aina luettua, minkäs teet.

       Salla Simukka, Punainen kuin veri aloittaa Lumikki Anderssonista kertovan trilogian. Parhaiten tätä tyylilajia kai kuvaa trilleri. Lumikki onnistuu sotkeentumaan kansainväliseen huumekauppaan, vaikka pitääkin elämänohjeenaan "älä sotkeennu". Ei saa puuttua mihinkään, mikä ei ole ehdottomasti oma asia. Hyvä ajatus, mutta ainahan se vähän ontuu...

  Hanna Haurun Utopia, eli erään kylän tarina on kirja sarjassamme "mitä ihmettä minä taas tulin lukeneeksi?".
Ihan totta. Luen kyllä yhtä sun toista hämärää, mutta tämä menee kirkkaasti kärkikastiin.
Utopiassa, pienessä pohjoisessa kylässä, asuu viisi ihmistä, Tyttö, hänen perheensä ja naapurin juoppo Birgitta. Vaikka ei sillä, juoppoja ne on joka iikka. Tyttökin on juonut viinaa jo viisi vuotta, kun isän mielestä 13 on hyvä ikä aloittaa alkoholin käyttö.
"Luonnon antimet pitävät heidät hengissä, eikä tyhjällä raitilla kävellessä tarvitse turhia murehtia. Iltaisin istutaan portailla juomassa viinaa, tappamassa sääskiä ja kuuntelemassa kun isä soittaa epävireistä banjoa. Unissa salaperäinen poro toistaa itsepintaisesti kutsuaan lähteä mukaan, suureen maailmaan." (Osa takakansitekstiä.)
Goodreads- arvioni kirjasta oli:
Tuota... tämä kirja taitaa mennä osastoon "no vaan olipas hemmetin hämmentävää!". Luulen.
Pitäis lukea enemmän Haurun tuotantoa, että osais sanoa, onko tämän tyypin kirjat aina yhtä järjettömän kummallisia, vai onko tämä joku yksittäistapaus.
Oikeesti. Hämärää.

En edes tiedä pidinkö tästä vai en.

 Luin myös E.L. Jamesin Fifty Shades- sarjan kaksi viimeistä osaa. En tosin tiedä... kai niissä oli ihan juonikin. Jotenkin se kaikki vain jää sen ylettömän pornoilun ja seksinharrastamisen jalkoihin ja koko hommasta tulee puuduttavaa. Ei oikeastaan muuta sanottavaa.

Olin myös oikein tehokas ja luin yhden tietokirjan.

 Lasten huutokauppaaminen oli julmaa arkea Suomessa vielä pitkälti 1900-luvulle: huutokaupassa kunta antoi lapsen talouteen, joka suostui pienintä korvausta vastaan järjestämään lapsen ylläpidon vuoden ajan. Pahimmillaan lapsia pidettiin kuin eläimiä tai heitä kohdeltiin orjatyövoimana. Kauppatilaisuudet muodostuivat suuriksi markkinakokouksiksi, joissa meklari nosti pienimmät myytävistä lapsista pöydälle seisomaan. Huutolaiset muistavat tilanteen polttavan häpeällisenä vieläkin, vuosikymmeniä myöhemmin.Sijoituspaikoissa lapset joutuivat kovaan työhön, heitä rangaistiin ja nöyryytettiin. Lempeä kohtelu ja jonkun talonväestä tai naapureista vaivihkaa sujauttama ylimääräinen leipäpala valloittivat hetkessä pienten ihmisten sydämet. Huutolaislapsista kasvoikin uskomattomia selviytyjiä, jotka joutuivat taistelemaan tiensä onneen ja parempaan elämään. Jouko Halmekoski on koonnut huutolaisten elämäntarinoita eri puolilta Suomea. Kirjassaan hän kuvaa 25 sydäntä särkevää tarinaa.

En oikein osaa sanoa tästä mitään. Jotkut tarinat oli ihan kamalia, mutta onneksi sekaan mahtui niitä hyviäkin tarinoita. Ja täytyy muistaa sekin, ettei elämä niille vanhempiensa kanssa eläville lapsillekaan aina helppoa ollut.
Jotenkin silti järkyttävää, että huutolaislapsia oli vielä pitkälle 1900- luvullekin. 1920- luvulla huutokaupat kiellettiin, mutta kaikki kunnat ei kuitenkaan lopettaneet huutokauppoja. Aika pysäyttävää.


Olinpa lukenut vähän uusia kirjoja huhtikuussa. Toisaalta luin kamalasti vanhoja kirjoja. Ja silti sain jo täyteen tämän vuoden kirjahaasteen, 50 kirjaa! Jouduin vähän päivittämään, ja tähtään nyt 75 kirjaan!