Jossain välissä muistan, kun yritin pitää tahtia yksi nuortenkirja - yksi aikuistenkirja. Kunnes tajusin että saan lukea oikeasti ihan mitä haluan, eikä se kuulu kenellekään. Silti tekee välillä ihan hyvää käydä tarkistamassa aikuistenpuolen kirjatarjontaa.
Enimmäkseen siis nuortenkirjoja.
Just pohdin facebookissa, että onko hyvän kirjan merkki se, että tekee mieli mennä itse mukaan tarinaan, tarrata hahmoa kiinni ja ravistaa. Herää nyt pahvi, ei noin!
Tai en tiedä. Jos menisin tarinaan, ehkä mieluummin halaisin ja sanoisin että ei noin, tää ei oo nyt yhtään hyvä juttu.
Kiukuttelin yks päivä, kun kirjojen hahmot tuntuu olevan niin kertakaikkisen typeriä, mutta niinpä ne on ihmiset oikeassakin elämässä.
Aino on 16-vuotias partiolainen. Aino ei ole ikinä seurustellut, kunnes Samuli istuu luokkaretkellä viereen ja herättää. Aika pian Aino joutuukin jo miettimään montako "iskelmää" täytyy kestää, ja mikä on jo liikaa. Mitä kaikkea täytyy rakkauden takia kestää.
Vanhana partiolaisena häiritsi jotkut kohdat, joissa kuvattiin partiotouhuja. Mun mielestä epätodellisesti, mutta hei, varmasti sakkiin mahtuu kaikenlaista. En tiedä onko Lähteenmäki itse partiolainen, mutta jos ei ole, on se ainakin ottanut selvää ikäkausista ja muusta. Pisteet siitä. (Goodreads- arvioni)
Luinpa tämmöisen. En oikein tiedä miksi, kun vihaan tekotaiteellista paskaa. Luen mieluummin kirjoja kokonaisilla lauseilla, jotka on aseteltu sivuille järkevään, LUETTAVAAN muotoon. Ei näin!
Mariia Ovaskainen kertoo tarinan kesästä 1986, kun tapasi Mimin. Ja rakastui. Ja menetti Mimin. Ja Tsernobylkin siinä räjähti, joskaan se ei oikein liittynyt mihinkään.
Mimi oli valoa valoa valoa, ja luonnossa oli hiukkasia.
Oikeastaan tämäkin menee osastoon "mitä vittua minä taas luin?" (Goodreads- arvioni. Edelleenkään en osaa sanoa mitään muuta.)
Martta Kalmankallio asuu vanhassa talossa äitinsä, Gertrude- tätinsä, isoisänsä ja Aukusti- puutarhurin kanssa. Martan isä on kuollut, ja on nyt hautakammiossa pihalla.
Isoisä Kalmankallio tekee rohtoja kyläläisille, ja Martta haluaisi oppia taikoja myös. Harmi vain, että Marttaa pidetään liian huolimattomana.
Martta on kuitenkin päättänyt olla jonain päivänä Martta Maanmainiomahtava. Eikä ainakaan mikään Tuiki Tavallinen Järkevä Tantta!
Martan äiti suree isää, ja itkee kyyneljärven isän hautakammion viereen. Siksi Martta päättää auttaa äitiä, ja löytää loitsun jolla luodaan elämää. Niinpä Martta pistää toimeksi ja luo munan, josta kuoriutuu mahtava pikkuveli! Silti aikuiset ei ole oikein tyytyväisiä. Kummallista sakkia.
Tämä menee taidekirjaksi kuvituksen, suurisilmäisten goottinukkejen (-nukkien?) ansiosta. Kuvitus on ihan mahtavaa. Nuket on käsintehtyjä, samoin taustat. Kirjan lopussa esitellään miten hahmot on syntyneet.
Melkein tämä menee hämmentävää- osioonkin, mutta ei ihan. Tämä ei ole wtf- hämmentävää, vaan suloisen hassun hämmentävää, niinkuin goottilais- satujen kuuluu. Kertakaikkisen ihana kirja.
(Goodreadsia lainatakseni, jälleen kerran. Muistan oikeastaan ulkoa koko kirjan, ja olen edelleen sitä mieltä että aww.)
En olekaan kirjaillut tästä pätkääkään Goodreadsiin, maininnut vain että olen lukenut.
Tämä ei selvästi ollut mitenkään järjettömän hyvä kirja, kun muistan vain hajanaisia pätkiä sieltä täältä. Jos kirja on hyvä, tasan muistan kuukauden päästä mitä siinä on tapahtunut, hahmojen nimet ja paikat ja jopa dialogia.
Allie on vähän ongelmateini. Allien vanhemmat lähettää Allien... sisäoppilaitokseen. Paikkaan, josta ei saa ulkopuolisille puhua mitään. Pian käy ilmi, että osa oppilaista käy yökoulua, jossa opitaan jotain kummaa.
Ikäväkseni huomasin, ettei tässä olekaan mitään yliluonnollista. Yökoulu kuulostaa vampyyreilta, ihmissusilta, muodonmuuttajilta, noidilta... joltain! Joltain muulta kuin kummallisia piirteitä saaneelta shakkikerholta!
(Tuskin se oikeasti oli mikään shakkikerho, se vain oli ainoa mikä yökoulun harrasteista tuli mieleen. Kaikki yökoulussa opetetaan pelaamaan shakkia. Eikös kuulostakin hurjan jännältä!)
Mutta koska olen utelias pieni kettu, epäilemättä luen myös jatko-osat.
Taas uusi fantasia ilman vampyyreita. Mukavaa vaihtelua varsin vampyyripainotteiseen lukemisruokavalioon.
Karou ei tiedä kuka on. Tai MIKÄ on. Hän on 17-vuotias sinitukkainen tyttö, joka opiskelee taideakatemiassa Prahassa. Karou kustantaa elämisensä, opiskelun ja asumisen työskentelemällä kasvatti-isälleen Brimstonelle.
Karoun luonnosvihkot ovat täynnä kuvia hirviöistä, joilla on osa ihmistä, osa eläintä. Luokkakaverit luulevat, että Karou keksii hirviöt itse, mutta todellisuudessa hirviöt ovat oikeita, ja Karou on tuntenut ne koko ikänsä.
Hirviöt eivät voi mennä ihmisten maailmaan, vaan pysyttelevät Brimstonen kaupassa, ja viihdytävät itseään katselemalla Karoun luonnosvihkon kuvia ihmisistä. Hirviöiden mielestä ihminen ilman muilta lajeilta lainattuja ominaisuuksia (kuten häntiä, sarvia, jalkoja tai siipiä) on hukkaan heitetty mahdollisuus.
Yhdellä Brimstonen työkeikoista Karou käväisee Marrakeshissa, jossa kohtaa ylimaallisen kauniin pojan. Ja rakastuu. Tai poika ainakin rakastuu Karouhun, ei Karoun kanta oikein tullut heti ilmi.
Ja niin. Siinä sitä sitten ollaan. Täytyy myöntää, että luin ehkä vähän turhan nopeasti, kun väsytti, ja hypin Karoun kertomuksen lukuja yli. Eikä se häirinnyt kyllä keskittymistä yhtään.
Tykkäsin silti. Enkeleitä ja kimeerejä (kimeeri- kimeerejä, eikö?) ja kaikkea. Nam! (Goodreads)
Oikeastaan tuli mieleen vielä lisätä, että tykkäsin siitä erilaisesta asetelmasta, jossa hirviöt onkin hyviksiä ja enkelit pahiksia. Ja siitä, ettei selkeää jakoa hyvään ja pahaan oikeastaan ole. Odotan jo seuraavaa osaa.
Tämä, kuten edellinen osa Piirikin, oli pitkä kuin nälkävuosi. Tai siis ainakin tiiliskiven paksuinen, mutta silti sen luki yllättävän joutuisasti.
En tiedä, onko oma muisti heikentynyt, vai mitä täällä tapahtuu, mutten millään meinannut pysyä kärryillä noissa Valituissa. Että kuka on Ida ja kenen kanssa se seurustelee, miten Minoo liittyy Gustafiin, kuka ihme on Olivia... Linnéan opin tuntemaan, samoin opin muistamaan kuka on Anna-Karin (kettu!). Vanessa jäi epäselväksi myös.
Pitäis kai alkaa tekemään jokaisesta sarjasta, jonka luen, sellainen mind map, jossa olis keskeisimmät henkilöt. Ärsyttävää. (Goodreads, yllättäen.)
Joo. Ei muuta sanottavaa.
Jee, uusi kirja "hämmentävää"- kategoriaan. Ja tuota... se taitaakin olla ainoa mitä tästä on sanottavaa.
Päähenkilö, nuori tokiolaisnainen Lui, tapaa baarissa Aman, pojan jolla on halkaistu kieli. Lui ja Ama alkavat seurustella (tai jotain), ja Lui päättää haluta myös kielihalkion ja tatuoinnin. Aman tuttu tatuoija Shiba-san lävistää Luin kielen ja tekee tytölle tatuoinnin.
Shiban vaatima hinta vie varsin kummallisen moraalin omaavan Luin kolmiodraaman pyörteisiin.
Luilla on siis löyhä moraali ja alkava alkoholiongelma.
Ama on kontrollipuutteinen ja vähän nöösi läväriaddikti. Ama hakkaa jonkun pikkurikollisen hengiltä.
Shiba-san on sadisti, joka haluaa tappaa Luin. Ja pitää huolta Luista, kun Ama katoaa.
En tiedä. Vähän oli hämärä kirja. Jos olisi ollut yhtään pidempi, en olisi lukenut. (Goodreads)
Joka kerta kun ajattelen tätä kirjaa, kieleen alkaa sattua. Jos kirjasta ei jää mieleen muuta kuin se, että Lui lävisti kielensä ja teki siitä halkion (ja että kyseistä tapahtumaa kuvaillaan hyvin graafisesti) ja pari seksikohtausta, niin onko se nyt sitten kovin hyvä kirja. Epäilen.
Enkä kyllä muuten laittaisi tätä nuortenkirjoihin. En tiedä miksi listasin sen Goodreadsissa sinne.
Luin myös yhden sarjakuvan.
Rakastan, rakastan, rakastan Don Rosaa! Ja rakastan rakastan vanhoja Roope Ankka- tarinoita. Tarinoita siitä, miten Roope tienaa ensilanttinsa, lähtee Skotlannista Amerikkaan, tapaa Theodore Rooseveltin, tutustuu Kroisos Pennosen isään ja tekee valtavan kasan rahaa.
Don Rosan Roope Ankan elämä ja teot- albumi menee oikeastaan jo klassikon puolelle. Voisinkohan ehkä saada tällä toukokuun klassikon luetuksi?
Oli hauska seurata kokonaisen albumin verran tunnetuimpia tarinoita Roope Ankan nuoruudesta. Muistin suurimman osan tarinoista, vaikka joitain kohtia ei albumissa ollutkaan. En tosin tiedä, onko Rosa kirjoittanut tarinan, jossa Kultu Kimallus yrittää kähveltää Roopen Hanhenmunahippua ja joutuu töihin Roopen kaivokselle.
Jotkut hahmot tunnisti ihan yhden tarinan lopussa, ja myöhemmin kävi ilmi notta kappas, oikeassahan minä olin. Esimerkkinä Theodore "Teddy" Roosevelt, jonka Roope jeesasi irti kivenlohkareen alta ja joka yritti selittää Roopelle, ettei raha tuo onnea. Turhaanpa yritti.
Jotkut Rosan hahmot on ihan mahtavia, kuten Hortensia McAnkka, Roopen tuittupäinen pikkusisko. Jo pikkutaaperona tenava kiroilee ja meuhkaa. Ja kohdattuaan Aaron Ankan, samanlaisen tuittupään, saa kaksi lasta, sangen sävyisän oloisen Dellan ja tunnetun jääräpään Akun.
Ja koska Aaron Ankka on Kaino-Vieno "Mummo" Ankan poika, Roopella ja Kaino-Vienolla ei oikeastaan ole mitään tekemistä keskenään. Paitsi että Mummo Ankka on Roopen pikkusiskon anoppi. Silti Roope tituleeraa Mummoa siskoksi jossain sarjakuvassa. Serkuksi toisessa. Se vähän hämmensi.
Tykkäsin hurjasti tästä albumista. Tämä, kuten muutkin Don Rosan albumit, vois vaikka muuttaa mun kirjahyllyyn. Ihan pysyvästi, ei vain kuukaudeksi, mikä on kirjaston kirjojen laina-aika.
Don Rosalla on muuten myös tapana piilottaa teksti DUCK jokaiseen aloituskuvaan ja ensimmäiseen ruutuun. Siis isoon koko sivun kokoiseen kuvaan ja otsikkokuvaan. Ja se on oikeastikin piilotettu, niiden etsiminen on hurjan hauskaa! (näin kirjoitin Goodreadsissa.)
On muuten ainoa toukokuun luettu, joka sai viisi tähteä viidestä! Eipäs olekaan. Valehtelin. Toinen joka sai viisi tähteä.
Olen lukenut myös chic-litiä. Eli aikuisten hömppää.
Hömpän armoitettu kuningatar on Marian Keyes. Keyesiltä kaksi kirjaa.
Ne on nämä Walshin tyttöjen jutut aika hulvattomia. Ensin yhden mies lähtee kun toinen synnyttää esikoista. No, sitten onkin tämä Rachel, joka on koukussa aineisiin ja meinaa päästä hengestään.
Rachel asuu Nykissä parhaan kaverinsa kanssa kämppiksinä ja seurustelee komean Luken kanssa. Rachel myös käyttää aineita ihan kaksin käsin ja huolella. "Itsemurhayrityksen" (jonka ei ollut tarkoitus olla itsemurhayritys, mutta mitä kukaan ei suostu uskomaan) jälkeen isä ja äiti lennättävät Rachelin takaisin Irlantiin ja passittavat Luostariin, vieroitusklinikalle. Tai joku parantola, miksi noita mestoja nyt sanotaan.
Ja kuten tavallista, Rachel ei ole syyllinen mihinkään, kaikkihan nyt näin tekee, mitä nuo oikein paasaa. Ja sitten kaikki pikkuhiljaa selkiää sillekin ja oivoi on kamalaa. Vähän teatraalinen tyyppi tämä Rachel, voisin kuvitella olevani vähän samanlainen...
Tykkäsin. Keyes osaa kertoa vakavista asioista totuudenmukaisesti (ainakin jos ei paremmin asioista tiedä) ja kuitenkin hauskasti.
Eikä edes mennyt hermot Rachelin vakuutteluihin syyttömyydestään. (Goodreads)
Taattua Keyesiä. Tykkäsin. Kevyttä ja höttöistä.
Onhan näissä aina joku vakavampikin pohjavire, mutta ei nämä oo sillä lailla raskaita kirjoja.
Ja kuten aina, löytyy joku yks tai kaks ärsyttävää piirrettä. Hyvä kirja herättää tunteita. Mutta eipä siitä enempää, tykkäsin.
Ja joskus vielä opettelen lukemaan kirjat ilmestymisjärjestyksessä! (Goodreads)
Varmasti oli muutakin, mutta ihan totta. Tämä on jo nyt näin kamalasti myöhässä, ja kohta tulee jo Kesäkuun luetutkin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti