keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Koirien luottamuksesta ja koulutuksesta

Yksi aihe jakaa ihmisiä tosi tiukasti eri kasteihin. Etenkin eläinihmisiä. Niin kissa-, koira- kuin hevosihmisiäkin. Ja ihan varmasti muidenkin eläinlajien kanssa puuhailevia ihmisiä.
Minä puuhailen kuitenkin pääsääntöisesti koirien kanssa, joten keskityn tässä nyt vain koiriin. Paitsi jos poikkean aiheesta ja kerronkin jotakin muuta.

Se aihe. Se on tietenkin kouluttaminen. Minä jaan tässä nyt ihmiset "vanhanajan kouluttajiin" ja "moderneihin kouluttajiin". Vaikka ehkä oikeampi termi olisi "eläinlähtöinen koulutustapa".
Eläinlähtöiset/modernit kouluttajat ottavat selvää eri eläinlajeista ja niiden vaatimuksista ja siitä miten mikäkin asia vaikuttaa kouluttamiseen. Tai ihan vain päättelevät terävästi pienissä mielissään, että jos asian voi tehdä mukavasti, miksi sitä ei tehtäisi mukavasti.
Vanhanajan kouluttajat taas ovat pitkälti sitä lajia joiden mielestä väkivalta lopettaa vittuilun, eikä eläimelle pidä turhaan jutella, eikä sillä nyt ainakaan mitään tunteita ole.

Tämä aihe on vähän enemmän kuin vain aavistuksen tunteita herättävä, ainakin omalla kohdallani. Joudun nimittäin kohtaamaan mielestäni aivan liian usein vanhanaikaista koulutuskuntaa edustavia ihmisiä, ja voin kertoa että vitutuskäyrä on aika korkealla.
Itse olen sitä mieltä, että jos asiat voidaan tehdä kivasti, rennosti ja rauhallisesti eläimen tunnetilaa ja omaa näkemystä kunnioittaen, miksipä en mahdollisuuksien rajoissa tekisi niin. Sehän ei tarkoita, että kynsiä ei leikattaisi, korvat jätettäisiin putsaamatta ja eläin saa sinkoilla hihnassa mihin suuntaan tykkää. Asiat vain opetellaan tekemään rauhassa ilman turhaa väkivaltaa ja draamaa.

Miesystäväni isä edustaa vanhanaikaista koulukuntaa. Joku päivä sanon sille vielä tosi rumasti. En epäile sitä ollenkaan.
Esimerkkinä elävästä elämästä, hän otti esille että jos koira ei pysy poissa esimerkiksi roskiskaapista (jonne jätettiin koiria kiusaamaan broilerinkoipien superherkulliset jämät), laitetaan oveen sähköä, kyllä pysyy poissa. Tai jos koira pissaa lattialle, työnnetään sen kuono lätäkköön. Jos koira hyppii omistajaa vasten, ravistetaan sitä kunnolla niskasta.

Voin muuten kertoa, että tuli fyysisesti hemmetin paha olo kun kuvittelin jonkun tekevän omille koirilleni (tai yhtään kenellekään koiralle) mitään tuon suuntaista.

Hukka-kelpie kärsii lievästä eroahdistuksesta. Eroahdistusta on kuvattu paniikkikohtauksen tyyliseksi tunnetilaksi. Jokainen joka on joskuskaan edes nähnyt jonkun ihmisen täydessä paniikissa, ymmärtää ehkä miltä koirasta täytyy tuolloin tuntua.

Minä pelkään hammaslääkäriä. Tai ei, minä kammoan hammaslääkäriä. Pelkkä ajatus hammaslääkärin ajanvaraukseen soittamisesta saa aikaan paniikkikohtauksen. Jos päädyn hammaslääkäriin, olen niin paniikissa että saatan purra ja potkia ja kiljua niin lujaa kuin ääntä lähtee. En voi sille mitään, uskokaa pois, olen yrittänyt. Paniikissa olevalle on aivan turha selittää että kyllä tämä tästä, tai käskeä rauhoittumaan. Rauhoittuminen tulee aikanaan, kun tilanne on ohi.

Jos nyt sitten ajateltaisiin että olen hammaslääkärissä, ja saan paniikkikohtauksen. Mitenköhän paljon minua mahtaisi auttaa että joku löisi, potkisi tai muuten satuttaisi kun paniikki on pahimmillaan? Tai nostaisi metelin kun pääsen pois hammaslääkärin huoneesta ja tärisen edelleen paniikin jälkimainingeissa, helpottuneena siitä että koettelemus on jälleen kerran ohi.
Auttaisiko minua yhtään, että joku, minulle rakas ja tärkeä, jonka kuuluisi olla tuki ja turva kun eniten pelottaa, alkaisi huutaa tai satuttaa? Ei, en usko. Voi jopa olla hyvin mahdollista, että alkaisin pelkäämään entistä enemmän, ja menisi vain kauemmin aikaa päästä kohtauksesta ohi.


Siirrytäänpä takaisin koiriin. Hukkaa siis pelottaa jäädä yksin kotiin. Aina ei pelota, ja tätä nykyä yksinolo meneekin useimmiten jo todella hienosti. Hukka järsii luuta, katselee ikkunasta pihalle ja nukkuu sohvalla Miskan kanssa. Sillä on seuraa, jota ei pelota. Se ei ole yksin kauhunsa kanssa. Silti sitä ahdistaa ja jännittää.
Sitten se kuulee pihalta ääntä ja haistaa oman tutun ihmisensä. Ovi aukeaa ja minä tulen kotiin. Sen lauma on taas kasassa, sen ei pidä olla yksin, ja ahdistus lievittyy taas kerran. Se helpottuu ja haluaa hypähtää vasten nuolemaan kasvojani ja kertomaan kaikin osaaminsa tavoin miten hirveän onnellinen se on kun sen oma rakas ihminen, tuki ja turva tuli taas kotiin!
Minä silitän sitä, kehun sitä rauhallisella äänellä ja kerron miten hieno tyttö se on. Jos lattialla on sotkua, siivoan sen kaikessa rauhassa ja toimitan roskat roskiin. Jos koira on repinyt pahviroskia, pyydän Hukkaa osallistumaan ja kantamaan pahvinpaloja paperikassiin, jota pidän auki. Tilanne on rauhallinen ja rento, ja koirasta huomaa kun se rentoutuu. Sen häntä laskeutuu rennoksi ja se hengittää rauhallisesti. Sen silmistä katoaa kaikenlainen mahdollinen kiihtymys. Se käpertyy viltille tai sohvalle jatkamaan unia.



Kuvitellaanpa sitten, että Hukkaa jännittää, ja minä tulen kotiin. Huomaan että se on repinyt pahviroskat lattialle tai pudottanut ruokapöydältä lautasen lattialle. Nostan metelin, huudan ja karjun koiralle, joka oli sekunti aiemmin äärettömän helpottunut saadessaan laumansa taas kasaan.
Helpottuuko sen olo? Onko yksinjääminen jatkossa helpompaa? Odottaako se jatkossa saavansa aina huutoa ja meteliä, ehkä jopa lyöntejä osakseen, kun sen ihminen tulee kotiin?


Toinen koirani, bretoniuros Miska, ei pelkää jäädä yksin kotiin. Se ei pelkää matkustaa minun kanssani bussilla, junalla tai autolla. Se ei pelkää kaupunkien keskustoja, koiranäyttelyitä, väkijoukkoja ja eläinlääkäreitä. Miksikö ei? Koska minä en ole ikinä antanut minkään tehdä sille mitään pahaa. Mikään ei ole ikinä satuttanut Miskaa, joten ei se osaa pelätäkään että sille voisi sattua jotakin.
Mutta jos alkaisin rakennella "ansoja", sähköistää kaappien ovia ja järjestellä kovaäänisiä pelottimia koirille siksi aikaa kun ne ovat yksin kotona, mitä tapahtuisi Miskan luottamukselle?
Nyt se jää kotiin rauhassa, omaan turvalliseen kotiin, missä siihen ei ole ikinä sattunut. Ei silloin kun olen paikalla, eikä silloin kun olen poissa. Jos siihen alkaisi säännöllisesti sattumaan kun en ole kotona, olen aivan varma, että pian käsissäni olisikin yhden sijaan kaksi yksinjäämistä jännittävää koiraa. Miska ei pystyisi enää luottamaan sokeasti siihen, että minä pidän huolta. Minä en anna minkään satuttaa omia koiriani. Minä suojelen ja puolustan.


Herääkin kysymys, mikä sen johtajuuden tarkoitus taas olikaan?
Osoittaa valtaa, myös epäilyttävillä keinoilla?
Vai olla tuki ja turva, maailman luotettavin peruskallio?

En tiedä teistä, mutta minä valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon. Haluan aina ja kaikissa tilanteissa olla koirilleni se johon ne voivat sokeasti luottaa.

1 kommentti:

  1. Olen samaa mieltä... Minulla on lähipiirissä vain "moderneja kouluttajia." Onneksi. Pistää muuten vihaksi tuollainen eläinten rääkkääminen, niin fyysinen kuin henkinenkin!! Ja pistä muuten mahdollisimman pian sille miesystäväsi isälle jauhot suuhun!

    VastaaPoista