Syyskuussa tuli kuitenkin luettua taas sekä nuorten- että aikuisten kirjoja. En oikein kyllä tiedä kumpaako minä luin enemmän... Vaan väliäkö hällä.
Maria Kallio- sarja tuli kahlattua alusta loppuun uudestaan. En tosin ihan järjestyksessä, mutta aika pitkälle. Ensimmäinen murhani, sarjan ensimmäinen teos, ei ole koskaan lukeutunut suosikkeihini. Oikeastaan päinvastoin. En jostain syystä pidä mokomasta laitoksesta tippaakaan. Siksipä välttelin tehokkaasti sen lukemista, ja lueskelin muut kirjat läpi.
Toisaalta, kun aletaan miettimään, niin en kyllä oikein pidä myöskään sarjan toisesta kirjasta, Harmin paikka. Kolmaskin on vähän siinä ja tässä, pidänkö vai en. Kuparisydän on aina ollut jokseenkin... omituinen.
En tiedä onko muut huomanneet, mutta Maria Kallio- sarjassa puhutaan aika paljon politiikasta. Kunnallispolitiikkaa toki, mutta en olisi koskaan uskonut viitsiväni lukea kirjaa joka käsittelee sittenkin jotakin osayleiskaavaa (vai yleisosakaavaa?) ja siitä aiheutuvia jos jonkinlaisia ongelmia. Yleensä henkirikoksia. Mutta kappas mokomaa, niin minä vain luin sitäkin!
Näissä kirjoissa alkoi muuten hämmentää myös yksi omituinen ilmeisesti dekkareissa aika yleinen tapa. Päähenkilö menee ominpäin pidättämään syyllistä, ja syyllinen selittää ummet ja lammet tekemisistään ja miksi tuli tehtyä tämä tämmöinen rikos ja miten se suunniteltiin ja mitä kaikkea. On jotenkin sellainen kuva, että noin yleisesti ottaen se vihulainen mennään pidättämään, sille isketään hilut ranteisiin ja se roudataan laitokselle jossa tehdään virallinen kuulustelupöytäkirja ja noin. Ja sitten se päätyy putkaan ja on kamala kasa paperihommia ja jee kaikki voittaa. Paitsi pahis, joka jäi kiinni ja joutuu vankilaan.
Niin että siksi vähän hämmentää, miten joku komisario-tasoinen poliisi voi tehdä sellaisia mokia, että menee tyhjään jäähalliin pidättämään syyllistä ja sitten joutuukin vaaratilanteeseen. Ei sitä kuulkaa noin toimita!
Minä en oikeastaan ihmettele yhtään, että poliisijohtaja Kaartamo ja Marian työkaveri Pertsa Ström kiehahtelee aika ajoin Marian touhujen takia. Kyllä kiehahtelisin minäkin!
Mutta että siis tykkäsin. On virkistävää lueskella vanhoja tuttuja kirjoja, varsinkin kun ei ihan tarkalleen ottaen muista enää mistä on kyse.
Sarjan uusin osa muuten ilmestyi ilmeisesti tänä syksynä. Surunpotku on Maria Kallio- sarjan 13. kirja, ja tähän mennessähän hahmot on tietenkin käyneet tutuiksi. Siksi onkin vähän hankala tavallaan arvioida puolueettomasti näitä kirjoja.
Surunpotku on tarina timanteista, jalokivistä ja murhasta. Jalokivikauppias Palmu löytyy Tapiolan kirkosta kuolleena. Palmu oli naimisissa nousujohteisella uralla olevan kansanedustajan kanssa (huomaatteko, minähän sanoin: politiikka!), joka alkaa saada puolisonsa kuoleman jälkeen outoja viestejä puhelimeensa.
Minä itse yhdistän kirjan nimen lähinnä Koivujen perheen traagiseen tilanteeseen.
Surunpotku jättää paljon auki. Maria, Koivu ja Puupponen ovat työskennelleet omassa solussaan, ja uusimman organisaatiomuutoksen myötä (miten niitäkin tuntuu olevan noin joka toisessa kirjassa?) solu sulautetaan muihin yksiköihin, ja koko trio jää vaille töitä. Mihin Maria hakeutuu töihin, entä Ville ja Koivu?
Noin. Siinä oli dekkariosasto. Sitten dystopiaa!
Hirveästi muuten luin trilogioita. Nälkäpeli on vanha tuttu sarja, taisin lukea sen ainakin kerran, jonkun osan jopa kahdesti. Jotenkin nautin sen lukemisesta, vaikka onkin sanottava, ettei kirja ja elokuva oikein yhdisty minun päässäni. Kirjojen Katniss on jyrkempi ja omapäisempi, tavallaan. Särmikkäämpi, ehkä.
Lisäksi luin Tarkoitettu- trilogian.
Tarkoitettu- sarjassa Yhdysvaltoja ei enää ole, on Yhteiskunta, joka määrää kaiken. Yhteiskunnassa kaikki on tarkkaan säännösteltyä. Parijuhla on sinä vuonna, kun täyttää 17. Ihmisille on valittu parhaiten sopiva pari Yhteiskunnan parivarannosta. Paria saa tavata sääntöjen mukaan parijuhlan jälkeen. Avioliitto solmitaan 21- vuotiaana, ja lapsia hankitaan 21-31- vuotiaana. Sen jälkeen kenelläkään ei ole lupaa saada lapsia.
80- vuotispäivänä vietetään lähtöjuhlaa. Yhteiskunnassa ihminen kuolee 80- vuotispäivänään.
Trilogian päähenkilö on 17- vuotias Cassia Reyes. Cassia saa parijuhlassa parikseen parhaan ystävänsä Xanderin. On harvinaista saada pari, jonka jo tuntee. Yleensä pari ei kai ole edes samasta provinssista. Kun Cassia myöhemmin katsoo datakapseliaan, hän näkeekin Xanderin sijaan toisen tutun pojan, Kyn. Ky on poikkeava, häntä ei ole parivarannossa, Ky ei saa pariutua eikä hankkia lapsia. Lisäksi poikkeavat lajitellaan töihin vähän hanttihommiin, kuten ruuanjakelukeskukseen ja vastaaviin. Kovaa ruumiillista työtä.
Lähtöjuhlassaan Cassian isoisä antaa Cassialle paperin, jossa on kaksi runoa. Yhteiskunnassa on Sata runoa, Sata taulua, Sata laulua, Sata historianluentoa jne. Vain tärkeimmät, vain Yhteiskuntaa tukevat säilytetään. Isoisän runot eivät ole Sadasta runosta. Toinen runoista on Tennysonin runo Älä kulje sovinnolla. Isoisä haluaa Cassian kyseenalaistavan, kysyvän miksi. Ihmettely on sallittua, sanoo isoisä.
Cassia löytää tarinan Luotsista, joka johtaa vallankumousta. Cassia haluaa liittyä Kansannousuun, kyseenalaistaa ja ihmetellä.
Samaan aikaan Cassia alkaa tutustua paremmin Kyn kanssa ja rakastuu vähän huomaamattaan tähän. Lopulta Cassian, Kyn ja Xanderin täytyy päättää mitä kukanenkin haluaa. Ja kenet.
Trilogia on hirveän täynnä kaikenlaisia käänteitä, joten preferoiminen on vaikeaa. Mutta sellaista tapahtuu ensimmäisessä osassa.
Salla Simukan Lumikki- trilogia on myös kulunut käsissäni kuluneen kuukauden aikana aika tavalla. Pidän erityisesti ensimmäisestä osasta, Punainen kuin veri.
Lumikki löytää koulunsa pimiöstä (paikka jossa kehitetään valokuvia) viidensadan euron seteleitä narulla roikkumassa. Vaikka Lumikki on päättänyt, ettei puutu asioihin jotka eivät hänelle kuulu, hän huomaa kuitenkin sekaantuneensa asiaan.
Tuota pikaa Lumikki ja Lumikin kolme koulukaveria huomaavat sekaantuneensa vähän isompaankin asiaan kuin pussilliseen verisiä viidensadan euron seteleitä. Lumikkia ottaa päähän tajuta sekaantuneensa asiaan. Ja vielä enemmän ottaa päähän, kun neljän päivän sisällä juoksee kolmatta kertaa karkuun vaarallisia tyyppejä.
Kuvioissa on huumekauppaa ja Venäjän mafiaa ja alamaailmassa Jääkarhuna tunnettu pahisten pahis.
Toisessa kirjassa (Valkea kuin lumi) Lumikki on matkustanut lomalle helteiseen Prahaan. Siellä hän tutustuu Zelenka- nimiseen nuoreen naiseen, joka kertoo olevansa Lumikin sisko.
Asiaa selvitellessään Lumikki törmää hämärään uskonlahkoon, jolla ei vaikuta olevan ihan puhtaat jauhot pussissaan. Pelastaessaan omaansa ja Zelenkan henkeä Lumikki joutuu jälleen juoksemaan karkuun pitkin katuja ja hautausmaita.
Kolmas kirja, Musta kuin eebenpuu, sijoittuu joulunalusaikaan. Lumikin lukiossa esitetään versio tutusta sadusta Lumikki. Lumikki esittää pääosaa ja seurustelee metsästäjää esittävän pojan kanssa. Kaikki on hyvin ja hienosti, kunnes Lumikki alkaa saada viestejä itseään Varjoksi kutsuvalta ihmiseltä.
Lumikki selvittelee perheensä salaisuutta ja saa selville järkyttäviä asioita.
Oikeastaan kun luin tuota Musta kuin eebenpuu- osaa, tulin siihen tulokseen että idea on harvinaisen kulunut. En voi käsittää miksi joku Salla Simukan tasoinen kirjailija on halunnut käyttää moista vanhaa ideaa. Olisi nyt keksinyt jotakin uutta ja omaperäistä.
Mutta noin yleisesti ottaen olen aika tyytyväinen kuukauden lukemisiini. Eihän siinä mitään yllättävyyksiä tullut, mutta tartteeko sitä aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti