Kymmenen syytä olla onnellinen Suomesta

Iltalehti julkaisi jenkkien laatiman listan kymmenestä suomalaisesta onnenlähteestä. Mutta koska minä en koskaan voi olla samaa mieltä muiden kanssa ja muutenkin kritisoin aina ja kaikkea, päätin tehdä oman listani.

Tuossa listassa on nimittäin viisi kohtaa kymmenestä jotain kansallispuistoja. Suomessa on paljon muutakin kuin kansallispuistoja, niin hienoja kuin Repovesi, Pyhä-Luosto, Koli, Oulanka ja Pallas-Yllästunturin kansallispuisto.

En minä siis kiistä, etteivätkö nuo olisi hienoja juttuja kaikki, mutta tulee ihan mieleen että hei jee, metsäläisiäkö me ollaan. Eikö meillä todellakaan ole mitään muuta hienoa kuin metsää siellä ja metsää täällä. Ehkä järvet ja joku saari tai pari lisäksi.

Eli mikä minun mielestäni tekee Suomesta hienon paikan? Minäpä listaan!

Vuodenajat

Kukaan ei varmaan erityisemmin ilahdu kuraloska-keleistä, kun lattiat saa pestä kerran päivässä (vähintään, kolme, jos omistat koiria ja/tai lapsia). Mutta kevään vaalea vihreys ja maantuoksu. Kesän lämpö ja auringonpaiste, yötön yö. Syksyn värit ja hämärtyvät illat. Talven kirpeät pakkaset ja korkeat hanget joissa voi harrastaa kaikenlaisia talviurheilulajeja.
Ei kaikilla ole näitä!

Syksyä Oulussa 2013

Rauha ja turvallisuus

Suomi on edelleenkin varsin turvallinen maa asua. Ei täällä pidä päätyökseen pelätä joutuvansa ammutuksi, puukotetuksi tai tapetuksi. Ei edes pahoinpidellyksi, jos ei harrasta sitten nakkikiska-vittuilua tai hengaile "pahamaineisempien" alueiden ostareilla viikonloppuisin kello 2.00 tai jotain.
Lisäksi Suomessa ei täydy pelätä luonnonkatastrofeja. Ei ole hengenvaaraa, vaikka tuuli vähän yltyisi tai vettä tulisi taivaan täydeltä. Tulvia, tsunameja, pyörremyrskyjä ja maanjäristyksiä ei silti ole ihan heti tulossa.

Metsät

Miksipä sitä kieltämään. Meillä on paljon metsää. Tarkistin joku aika sitten kuinka suuri osa Suomesta on metsää (taisi olla jopa yksi tai kaksi kolmannesta), ja siitä metsähallituksen hallinnoimaa 80-90% Missä muualla tilanne on näin hyvä?

Suomessa on paljon tällaisia lähiömetsiä lasten majarakennelmineen, mutta myös erämaata

Jokamiehen oikeudet (ja -velvollisuudet)

Suomessa on todella hyvät jokamiehen oikeudet ja -velvollisuudet, joita noudattamalla saa kulkea melkeinpä missä hyvänsä. Jokamiehen oikeuksia on Suomen lisäksi myös Ruotsissa, Norjassa, Islannissa sekä Skotlannissa. Sen sijaan Keski-Euroopassa vapaassa käytössä olevaa metsikköä on vaikeampi löytää. Puistoja ja puistometsiä kyllä.

Jokamiehen oikeuksien nojalla näidenkin puolukoiden poimiminen on ok!

Sosiaaliturva

Suomen sosiaaliturvalaki pitää huolen siitä, ettei kenenkään tarvitse nääntyä nälkään tai paleltua hengiltä katuojaan. Yksilön omat valinnat toki vaikuttavat asioihin, mutta ainakin meillä yritetään.

Ilmainen koulutus

Meille jopa maksetaan koulunkäynnistä! Toki joo opintolaina peritään takaisin, mutta jos opintolainaa ei voi nostaa, on mahdollista saada ainakin siihen asti sosiaalitoimelta tukea, että saa työpaikan opintojen oheen.
Me saadaan opiskella esiopetuksesta peruskoulun loppuun saakka täysin ilmaiseksi. Toisella asteella (ammattikoulut ja lukiot) täytyy ostaa omat koulukirjat ja muut tarvikkeet, mutta opiskelu itsessään on ilmaista ja siihenkin saa tukea valtiolta!

Vesistöt

Meri, järvet, joet, lammet, kosket... Meillä on vettä valtava osa pinta-alasta. Nyt kun pohdin, meillä vie metsät ja vesistöt hirveän paljon tilaa, ja silti meillä on vielä tilaa ihmisillekin. Vähänkö ollaan tilaihmetyyppejä!
Ja kuvitelkaa sitä rauhaa ja hiljaisuutta, kun melot kaikessa rauhassa kesäisenä aamuna kaislikon reunaa inkkarikanootilla, meri on tyyni eikä kuulu kuin vesilintujen ääniä. Ah.
Vesistöt tuo meille myös upean saariston. Ahvenanmaa, eteläisin asuttu saari Utö, Hailuoto täällä Oulun korkeudella. Turun saaristo! Ilman vesistöjä meillä ei olisi myös saaria.

Tämä upea vesistö löytyy Hämeenlinnasta, ja on nimeltään Katumajärvi

Revontulet

Tätä en vaan voi painottaa riittävästi! Revontulet on yksi minun lemppari-ilmiöistä, niitä vois tuijotella vaikka kuinka kauan! Ja koska me ollaan sopivasti pohjoisessa, revontulia voi nähdä varsin usein. Etenkin siis Pohjois-Suomessa, joskin hyvinä hetkinä myös Etelä-Suomen taivaalla näkyy tosi mahtavia tulia, esimerkiksi viime talvena.

Sauna

Sauna joko on tai ei ole suomalainen keksintö, mutta saunoja Suomesta kuitenkin löytyy ja heti paljon. Olkaamme iloisia mahdollisuudestamme mennä saunaan melkein milloin huvittaa. Tai olla menemättä jos siltä tuntuu!


Ei korruptiota

Suomessa saa sakot jos hurjastelee tai sikailee. Jos rikkoo lakia, siitä saa rangaistuksen. Täällä ei ole väliä sillä miten iso kiho olet ja kuinka kovat on ansiot.
Suomi on oikeusvaltio, jossa lait koskevat kaikkia, vaikka joskus tuntuukin ettei niin välttämättä ole.

Tasa-arvo

Suomessa nainen ja mies ovat samalla viivalla. Ainakin laki sanoo niin, ja kyllähän meillä nainen voi päättää ihan itse omaisuudestaan, ruumiistaan, työnteostaan ja elämästään. Naisella on samat oikeudet opiskella ja edetä urallaan kuin miehelläkin. Meillä on ollut nainen presidenttinä, samoin eduskunnan puhemiehenä, piispana ja ties vaikka ja minä! Minulle se on merkki siitä, ettei yksikään mies voi tulla sanomaan, mitä minä voin ja mitä en voi urallani saavuttaa. Tai olla saavuttamatta, jos niin haluan.

Voin edetä vaikka tunturin huipulle, jos minusta siltä tuntuu. (Tasa-arvoa tuo myös neitikoira vierellä.)

Mitä mieltä olette, onko lista yhtään oikeassa? Lisäisittekö jotakin, tai ottaisitteko jotakin pois listalta?

Koirien luottamuksesta ja koulutuksesta

Yksi aihe jakaa ihmisiä tosi tiukasti eri kasteihin. Etenkin eläinihmisiä. Niin kissa-, koira- kuin hevosihmisiäkin. Ja ihan varmasti muidenkin eläinlajien kanssa puuhailevia ihmisiä.
Minä puuhailen kuitenkin pääsääntöisesti koirien kanssa, joten keskityn tässä nyt vain koiriin. Paitsi jos poikkean aiheesta ja kerronkin jotakin muuta.

Se aihe. Se on tietenkin kouluttaminen. Minä jaan tässä nyt ihmiset "vanhanajan kouluttajiin" ja "moderneihin kouluttajiin". Vaikka ehkä oikeampi termi olisi "eläinlähtöinen koulutustapa".
Eläinlähtöiset/modernit kouluttajat ottavat selvää eri eläinlajeista ja niiden vaatimuksista ja siitä miten mikäkin asia vaikuttaa kouluttamiseen. Tai ihan vain päättelevät terävästi pienissä mielissään, että jos asian voi tehdä mukavasti, miksi sitä ei tehtäisi mukavasti.
Vanhanajan kouluttajat taas ovat pitkälti sitä lajia joiden mielestä väkivalta lopettaa vittuilun, eikä eläimelle pidä turhaan jutella, eikä sillä nyt ainakaan mitään tunteita ole.

Tämä aihe on vähän enemmän kuin vain aavistuksen tunteita herättävä, ainakin omalla kohdallani. Joudun nimittäin kohtaamaan mielestäni aivan liian usein vanhanaikaista koulutuskuntaa edustavia ihmisiä, ja voin kertoa että vitutuskäyrä on aika korkealla.
Itse olen sitä mieltä, että jos asiat voidaan tehdä kivasti, rennosti ja rauhallisesti eläimen tunnetilaa ja omaa näkemystä kunnioittaen, miksipä en mahdollisuuksien rajoissa tekisi niin. Sehän ei tarkoita, että kynsiä ei leikattaisi, korvat jätettäisiin putsaamatta ja eläin saa sinkoilla hihnassa mihin suuntaan tykkää. Asiat vain opetellaan tekemään rauhassa ilman turhaa väkivaltaa ja draamaa.

Miesystäväni isä edustaa vanhanaikaista koulukuntaa. Joku päivä sanon sille vielä tosi rumasti. En epäile sitä ollenkaan.
Esimerkkinä elävästä elämästä, hän otti esille että jos koira ei pysy poissa esimerkiksi roskiskaapista (jonne jätettiin koiria kiusaamaan broilerinkoipien superherkulliset jämät), laitetaan oveen sähköä, kyllä pysyy poissa. Tai jos koira pissaa lattialle, työnnetään sen kuono lätäkköön. Jos koira hyppii omistajaa vasten, ravistetaan sitä kunnolla niskasta.

Voin muuten kertoa, että tuli fyysisesti hemmetin paha olo kun kuvittelin jonkun tekevän omille koirilleni (tai yhtään kenellekään koiralle) mitään tuon suuntaista.

Hukka-kelpie kärsii lievästä eroahdistuksesta. Eroahdistusta on kuvattu paniikkikohtauksen tyyliseksi tunnetilaksi. Jokainen joka on joskuskaan edes nähnyt jonkun ihmisen täydessä paniikissa, ymmärtää ehkä miltä koirasta täytyy tuolloin tuntua.

Minä pelkään hammaslääkäriä. Tai ei, minä kammoan hammaslääkäriä. Pelkkä ajatus hammaslääkärin ajanvaraukseen soittamisesta saa aikaan paniikkikohtauksen. Jos päädyn hammaslääkäriin, olen niin paniikissa että saatan purra ja potkia ja kiljua niin lujaa kuin ääntä lähtee. En voi sille mitään, uskokaa pois, olen yrittänyt. Paniikissa olevalle on aivan turha selittää että kyllä tämä tästä, tai käskeä rauhoittumaan. Rauhoittuminen tulee aikanaan, kun tilanne on ohi.

Jos nyt sitten ajateltaisiin että olen hammaslääkärissä, ja saan paniikkikohtauksen. Mitenköhän paljon minua mahtaisi auttaa että joku löisi, potkisi tai muuten satuttaisi kun paniikki on pahimmillaan? Tai nostaisi metelin kun pääsen pois hammaslääkärin huoneesta ja tärisen edelleen paniikin jälkimainingeissa, helpottuneena siitä että koettelemus on jälleen kerran ohi.
Auttaisiko minua yhtään, että joku, minulle rakas ja tärkeä, jonka kuuluisi olla tuki ja turva kun eniten pelottaa, alkaisi huutaa tai satuttaa? Ei, en usko. Voi jopa olla hyvin mahdollista, että alkaisin pelkäämään entistä enemmän, ja menisi vain kauemmin aikaa päästä kohtauksesta ohi.


Siirrytäänpä takaisin koiriin. Hukkaa siis pelottaa jäädä yksin kotiin. Aina ei pelota, ja tätä nykyä yksinolo meneekin useimmiten jo todella hienosti. Hukka järsii luuta, katselee ikkunasta pihalle ja nukkuu sohvalla Miskan kanssa. Sillä on seuraa, jota ei pelota. Se ei ole yksin kauhunsa kanssa. Silti sitä ahdistaa ja jännittää.
Sitten se kuulee pihalta ääntä ja haistaa oman tutun ihmisensä. Ovi aukeaa ja minä tulen kotiin. Sen lauma on taas kasassa, sen ei pidä olla yksin, ja ahdistus lievittyy taas kerran. Se helpottuu ja haluaa hypähtää vasten nuolemaan kasvojani ja kertomaan kaikin osaaminsa tavoin miten hirveän onnellinen se on kun sen oma rakas ihminen, tuki ja turva tuli taas kotiin!
Minä silitän sitä, kehun sitä rauhallisella äänellä ja kerron miten hieno tyttö se on. Jos lattialla on sotkua, siivoan sen kaikessa rauhassa ja toimitan roskat roskiin. Jos koira on repinyt pahviroskia, pyydän Hukkaa osallistumaan ja kantamaan pahvinpaloja paperikassiin, jota pidän auki. Tilanne on rauhallinen ja rento, ja koirasta huomaa kun se rentoutuu. Sen häntä laskeutuu rennoksi ja se hengittää rauhallisesti. Sen silmistä katoaa kaikenlainen mahdollinen kiihtymys. Se käpertyy viltille tai sohvalle jatkamaan unia.



Kuvitellaanpa sitten, että Hukkaa jännittää, ja minä tulen kotiin. Huomaan että se on repinyt pahviroskat lattialle tai pudottanut ruokapöydältä lautasen lattialle. Nostan metelin, huudan ja karjun koiralle, joka oli sekunti aiemmin äärettömän helpottunut saadessaan laumansa taas kasaan.
Helpottuuko sen olo? Onko yksinjääminen jatkossa helpompaa? Odottaako se jatkossa saavansa aina huutoa ja meteliä, ehkä jopa lyöntejä osakseen, kun sen ihminen tulee kotiin?


Toinen koirani, bretoniuros Miska, ei pelkää jäädä yksin kotiin. Se ei pelkää matkustaa minun kanssani bussilla, junalla tai autolla. Se ei pelkää kaupunkien keskustoja, koiranäyttelyitä, väkijoukkoja ja eläinlääkäreitä. Miksikö ei? Koska minä en ole ikinä antanut minkään tehdä sille mitään pahaa. Mikään ei ole ikinä satuttanut Miskaa, joten ei se osaa pelätäkään että sille voisi sattua jotakin.
Mutta jos alkaisin rakennella "ansoja", sähköistää kaappien ovia ja järjestellä kovaäänisiä pelottimia koirille siksi aikaa kun ne ovat yksin kotona, mitä tapahtuisi Miskan luottamukselle?
Nyt se jää kotiin rauhassa, omaan turvalliseen kotiin, missä siihen ei ole ikinä sattunut. Ei silloin kun olen paikalla, eikä silloin kun olen poissa. Jos siihen alkaisi säännöllisesti sattumaan kun en ole kotona, olen aivan varma, että pian käsissäni olisikin yhden sijaan kaksi yksinjäämistä jännittävää koiraa. Miska ei pystyisi enää luottamaan sokeasti siihen, että minä pidän huolta. Minä en anna minkään satuttaa omia koiriani. Minä suojelen ja puolustan.


Herääkin kysymys, mikä sen johtajuuden tarkoitus taas olikaan?
Osoittaa valtaa, myös epäilyttävillä keinoilla?
Vai olla tuki ja turva, maailman luotettavin peruskallio?

En tiedä teistä, mutta minä valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon. Haluan aina ja kaikissa tilanteissa olla koirilleni se johon ne voivat sokeasti luottaa.

Halitaan?

Tuli tässä mieleen, että onkohan kukaan tietoinen veljesten omasta, uudesta blogista? En ole tainnut mainita missään, että veljesten juttuja ja edesottamuksia voi nykyään seurata Halitaan- blogissa!

Halitaan!

Kyllä sielläkin alkaa taas tapahtua, kun lauma heräilee talviunilta.

Tärähtelevät aivot ja kuinka tarkkailla tajuntaa

Tulin sattuneista syistä ajatelleeksi aivotärähdyspotilaita ja niiden tarkkailua. Toisin sanoen hankin eilen aamulla itselleni aivotärähdyksen pyörtymällä suihkuun ja iskemällä pääni kaakelilattiaan tai -seinään. Yksinasuvaahan ei kukaan pahemmin tärskyjen jälkeen tarkkaile, joten sitä on vaan luotettava siihen, ettei tässä mikään hätä ole.

Jos taloudessa kuitenkin asuisi joku muukin, se joku muu olisi tarkkaillut mun tajunnantasoani pitkin päivää kyselemällä hölmöjä kysymyksiä, joihin en osaisi vastata parhainakaan päivinä (ainakaan välttämättä) ihan oikein. Armaat kanssasättijät sentään totesivat, että ymmärrän ainakin luettua, että en kai minä ihan kamalan rappiolla ollut.

Joka tapauksessa, aivotärähdyksestä kärsivä voi muuttua uneliaaksi, ja silloin pitäisi herätellä tunnin välein ja kysellä asioita. Kuten että kuka on presidenttinä tai pääministerinä ja muuta semmoista. Ja siis ihan totta, luuleeko joku muka vakavissaan, että jos mut herättää tunnin yöunien jälkeen ja alkaa tivaamaan jotain pääministeriä, vastaukseksi tulis muutakin kuin sentteriä ja haistattelua? Sitähän minäkin.
Siksi olen tullut ajatelleeksi, että pitäis kirjoittaa lista kysymyksistä, joiden avulla voi oikeasti tarkistaa minun tajunnantasoni. Hämmentäviä ja kummallisia asioita minä kyselen aina ja ihmettelen ihan kummia juttuja, eikä ne tarkoita sitä että aivoissa olisi jotain (uutta) vikaa.

Esimerkiksi, presidentin nimen sijaan voi kysyä vaikkapa... kelpien virallista nimeä! Tai bretonin virallista nimeä!
Ja pääministerin nimen kyselyn voi korvata kyselemällä koirien syntymäaikoja.
Toki voi kysyä, että missä minä oon, mutta silloin on syytä varautua vastaukseen "sängyssä, vittu anna mun nukkua!", joka on toki ihan oikea, ja itepä herätit. Paitsi tietenkin siinä tapauksessa, että olen sohvalla, mutta ei nyt takerruta yksityiskohtiin.

Jos alat kysellä politiikkaa tai kansainvälisiä suhteita tai kemian kaavoja tai muuta "mitä kaikki tietää" kannattaa myös varautua vastaukseen laatua "oota hetki, mä katon wikipediasta".
Tämmöisiä asioita tulee ajateltua joskus liian myöhään. Ties kuinka monesti mut olis eilen toimitettu hoitoon, jos joku onneton olis keksinyt alkaa kyselemään moisia. Onneksi osasivat olla kyselemättä.

Fiksut ja järkevät

Olen pohtinut älykkyyttä, fiksuutta ja viisautta. Mitä eroa niillä on, ja millainen on älykäs, fiksu tai viisas ihminen?

Tekeekö se ihmisestä älykkään, että se tietää kaikenlaista? Siis kaikkea maan ja taivaan väliltä, ei välttämättä edes kovin käyttökelpoista tietoa?
Vai onko se viisautta? Mitä sitten on fiksuus?

Kun koira tekee jotain hienosti, tottelee ja toimii annettujen ohjeiden mukaan, kehun sitä että fiksu tyttö tai fiksu poika. Onko fiksu ihminen siis sellainen joka toimii annettujen sääntöjen, ohjeiden ja lakien puitteissa? Fiksu ihminen ei riko lakia ja kantaa kortensa kekoon, niin sanotusti. Fiksun ihmisen ei välttämättä pidä olla korkeasti koulutettu tai työskennellä hienossa hyvinpalkatussa työssä. Riittää että toimii järkevästi.

Ja entäs sitten järkevä? En edes ajatellut koko termiä ennen kuin sen tuohon kirjoitin. Järkevästä tulee lähinnä mieleen, että on jalat maassa. Ei hätkyile ja elele pilvilinnoissa.

Toisaalta, järkevä ei välttämättä ole fiksu, mutta fiksu on järkevä. Vai onko?

Ja mikä tekee viisaan ihmisen? Viisas taitaa tietää jostain tietystä asiasta kaiken tietämisen arvoisen, mutta on sitten toisilta osin ihan hukassa. Voisko olla sellainen määre viisaalle?
Ovatko esimerkiksi autistit viisaita? Autistille on täysin mahdollista tietää esimerkiksi helikoptereista, puutarhanhoidosta, dinosauruksista tai tähtitieteestä kaikki mahdollinen. Asiaan voi suhtautua täysin fanaattisesti, siitä voi etsiä tietoa ja siitä voisi puhua 24 tuntia vuorokaudessa. Ja sitten on tietyt elämän osa-alueet joilla se tähtitieteen professoriksi itsensä lukenut autisti onkin ihan pihalla.

Eli onko älykäs ja viisas sitten sama asia? Vai eri asia. Jos älykäs tietää sitä sun tätä, ja viisas yhdestä asiasta kaiken. Tai toisinpäin.

Ja mihinköhän kategoriaan minä sijoittuisin, kun imen tietoa kuin sieni ja voin täysin odottamatta esimerkiksi ilmoittaa, että Ulan Bator on Mongolian pääkaupunki, mango kypsyy huoneenlämmössä noin viidessä päivässä (ja muovipussi edesauttaa kypsymistä) tai että se ei ole siperiantiikeri, joka on valkoinen, vaan bengalintiikeri. Eivätkä nekään ole kaikki valkoisia.

Vai voiko ihminen ylipäänsä kuulua vain yhteen kategoriaan. Onko nämä kategoriat enemmän sellaisia suuntaa-antavia, häilyviä tai abstrakteja. Vai keksinkö minä tämän kaiken taas omasta päästäni?

Nyt minä olen jo sen verran sekaisin, että taidan keräillä laumani ja lähteä katsastamaan mitä metsästä löytyy näin kauniina kevätpäivänä. (Ja joku toinen päivä voin pohdiskella sitä, missä kohtaa vuotta talvi muuttuu kevääksi, kevät kesäksi, kesä syksyksi ja koska se talvi taas alkaakaan.)

Lukisit sinäkin jotain hyödyllistä!

Sanovat.
Ja minähän luen.

Ihmisillä on hassu tapa määritellä joku tietty teos kaunokirjallisuuden klassikoksi ja sitten olettaa, että joka iikka lukee sen ja on vähintään hurmaantunut mokomasta.
Ja sitten BBC:t ja Keski-Suomalaiset ja ties mitkä tekee pitkiä listoja kirjoista, joiden parissa ihmisten tulisi kuluttaa aikaansa, että voisivat sanoa lukeneensa.

Pöh! sanon minä!

Eilen kävin kirjastossa. Ja luin monta upeaa merkkiteosta. Nuoren Wertherin kärsimykset, Tuulen viemää, Kuinka äkäpussi kesytetään, Ali Baba ja Erämaan kutsu. Kaikki samoissa kansissa, ja kaikki sarjakuvamuodossa!
Mikä oivallinen ja näppärä tapa saada myös nuoriso lukemaan hienoja vanhoja teoksia. Tietenkään tämä ei opettajille ja muille sivistäjille kelpaa, mutta kyllä se minulle kelpaa. Ilman en nyt tietäisi miten se Äkäpussi kesytettiin, mitä tapahtui Scarlett O'Haralle ja mikä loppujen lopuksi oli Baskervillen koiran arvoitus!

Aku Ankan ansiota on myös se, että olen paremmin perillä sir Isaac Newtonin, Kolumbuksen, Beethovenin ja monen muun suurmiehen (ja parin suurnaisenkin) elämästä.

Niin että onko se nyt niin kamalaa, jos lukee joskus sarjakuvan tai pari?

Uskonto vastaan ilmastonmuutos?

Lueskelin tuossa sarjisblogeja (paras ajanvietteeni tätä nykyä). Ja noin muutenkin olen ollut huomaavinani tämän asian.
Että jos on uskovainen, se tarkoittaa, että on ahdasmielinen eikä halua oppia uutta, pelastaa maapalloa, torjua ilmastonmuutoksia, hyväksyä kaikkia erilaisia ihmisiä jne jne.

Mutta entäs kun minä olen uskovainen (tai uskossa, miten vain), mutta uskon silti, että ihminen on omaa typeryyttään ja ajattelemattomuuttaan aiheuttanut tämän kasvihuoneilmiön tai miksi sitä nyt sanotaankaan. Ja ihminen voi tehdä jotain asialle! Tähän voisi hyvin ulkomuistista lainata Raamattua. Jumala on antanut ihmisille maan kasveineen ja eläimineen, että ihminen pitäisi niistä huolta. Eli miten ihmeessä uskovaiset ja kaikenmaailman viherpiipertäjät eivät olisi samalla puolella?
Onko kyse vain siitä, ettei haluta ottaa omaan leiriin ihmisiä, jotka uskoo johonkin korkeampaan voimaan (Jumalaan tai vaikka Äiti Maahan tai jotain), vai siitä, ettei haluta ottaa sitten kuitenkaan selvää uskovaisten näkökulmista, vai mistä?

Oma panokseni ilmastonmuutoksen torjumiseen on tänään ollut se, että vaikka sisälämpömittarini näyttää 17.9 astetta, en ole kääntänyt termostaattia isommalle.

Pieniä ihmeitä yksiön yössä

Miksi joku niinkin rasittava puuha kuin tiskaaminen muuttuu elintärkeäksi ja tivoliakin suuremmaksi huviksi, jos olisi tehtävä jotakin muuta. Kuten tähän aikaan yöstä, nukuttava.
Yhtäkkiä teki myös mieli lähteä oikein pitkälle lenkille koirien kanssa, siivota kämppä, vaihtaa lakanat, surffailla nettikauppojen sivuilla ja tuijottaa aivottomana kokonaisen tuotantokauden verran Simpsoneita.

Kyllä nyt pientä kettua kummastuttaa. Ja väsyttää aamulla, mutta ei auta.

Alkoholista

Ajattelin pohdiskella alkoholikulttuuria. Tai lähinnä kai omaa alkoholitonta kulttuuriani.
Pieneen yksiöön muutettuani en ole käyttänyt alkoholia ollenkaan. Kerran taisin ostaa saunajuomaksi siiderit itselleni ja B:lle, kun kävin saunomassa. En vain ymmärrä, miksi joisin yksinäni.

Koko juttu tuli mieleen eilen, kun kävin lääkärissä, joka kysyi alkoholinkäytöstäni. Vastasin rehellisesti, että en käytä. Perustelin sitä suvussa olevalla alkoholismilla, ja lääkärin mielestä on fiksu valinta olla käyttämättä lainkaan alkoholia.
Toisen lääkärin luona samana päivänä kerroin samalla lailla, en käytä alkoholia koska suvussa on alkoholismia. (Ei, en käytä myöskään kovia aineita, vaikkei perheessä yhtään narkkaria olekaan.)

Jos olisin sanonut, että käytän alkoholia, olisinko joutunut perustelemaan myös käyttämiseni syyt? Miksi ihmeessä pitää perustella käyttämättömyys, kun käyttöön ei kukaan pyydä perusteluja? En ymmärrä!

Mulla on perusteluja alkoholin käytölle ihan seurasta riipuen käytettäväksi. Kaikki on kyllä ihan totta, mutta perustelen eri ihmisille eri tavalla.

• En käytä alkoholia, koska en pidä sen mausta
• En käytä alkoholia, koska suvussa on paljon alkoholismia
• En pidä siitä hallitsemattomasta tunteesta, jonka alkoholi aiheuttaa
• Pelkään krapulaa, joten en käytä
• En halua päätyä tekemään taas jotain tosi tyhmää, mitä saa myöhemmin katua

 Edellisen kerran kun käytin alkoholia, siis ihan huolella, tein jotain niin raivostuttavan typerää, että olen siitä itselleni vieläkin vihainen, vaikka aikaa on pari kuukautta. Ihmisen pitäisi pysyä niin tolkuissaan, että ymmärtää mitä tapahtuu ja osaa sanoa ajoissa EI. Vielä parempi olisi pystyä olemaan joutumatta sellaisiin tilanteisiin, joissa täytyy niitä kahta kirjainta käyttää.

Oletan siis, että jos en olisi juonut kahta siideriä, en olisi harhaillut väärään sänkyyn nukkumaan, ja jos olisinkin, olisin osannut sanoa että et tule viereen nukkumaan, tai ainakin sen jälkeen olisin osannut stopata homman. Koska en ajatellut, päädyin pettämään ja se kaduttaa.

Että jos käyttää alkoholia, voipi päätyä tekemään jotain tajuttoman typerää, mikä voi kaduttaa pahimmassa tapauksessa lopun ikää. Jos olisin oikein tosi positiivinen, kääntäisin tämän niin, että virheistään voi oppia. Tämän virheen olisin mieluummin jättänyt tekemättä.

Stressiä pukkaa

Mietiskelin tuossa, että voikohan stressistä tulla kuumetta (kuulemma voi, ja kaikkea muutakin kivaa), ja aloin pohtimaan myös, että miksi mä nyt stressaan niin kovasti.
Päätin tehdä listan! Listat on kivoja! Long live listat!

Ensin oli tämä ero, josta ei sen enempää. Sellainen on kuitenkin aina valtava muutos, varsinkin kolmen vuoden tiiviin yhdessäolon jälkeen. Olo on kuin heliumpallolla, jonka narusta lapsi on päästänyt irti.

Ja muutto! Pitää muuttaa uuteen kotiin, ja pienenä autistina inhoan muuttoja ja suuria muutoksia noin muutenkin. En tykkää, en yhtään.
Muutot aiheuttaa mulle hirveitä stressioireita ihan joka kerta, puhumattakaan siitä, että muutan yksin.

Muuttamiseen tarvin taloudellista tukea sosiaalitoimesta. Kenelläkään ei varmaankaan ole 800 euroa laittaa takuuvuokraan yks kaks, saati sitten maksaa pakettiauton vuokraa ja ostaa sänkyä itselle. (Muut huonekalut löytyy, mutta lattialla on niin perinjuurin kurja nukkua!)
Ensimmäiseen kirjeeseen sosiaalitoimi vastasi, että ei tipu avustusta, koska ei ole mitään syytä muuttaa. Ja jos tarvitsen uusia huonekaluja, mulla jää 27 euroa "ylimääräistä" rahaa, osta sillä. Nyt odotamme reaktiota valitukseen, jonka teimme saman tien.
Jos sosiaalitoimi ei maksa vuokravakuuttani, lennän ulos tästä kämpästä 1.9. alkaen, mikä ei ainakaan helpota. (Tosin tämä helpotti nyt, kun B maksoi takuuvuokrani, ja minä maksan sen B:lle vähitellen takaisin.)

Koulukin alkoi. Odotin sitä, kovasti odotin. Unohdin kuitenkin wilman salasanani, ja siitähän ei kone tykännyt. Tästä siis seuraa, että koska en tiedä wilman salasanaa, en pääse katsomaan viikottain vaihtuvaa lukujärjestystä, enkä näin ollen tiedä mitä aineita minäkin päivänä on, mihin aikaan ja missä luokassa! Tälläkin hetkellä tiedän, että 10.8. koulua on 8.20-11.30 ja sen, missä luokassa aloitamme.
Opintotoimistoon soittelin jo kahdesti samasta asiasta, mutta eivät ne vain osaa antaa sieltä salasanaa, jonka saisin toimimaan koneellani. Täytyy huomenna panostaa vielä vähän lisää ATK-tuen etsintään.
Toivottavasti koulun kirjastosta ei ole ihan lopussa kaikki kirjat, joita tässä jaksossa tarvitaan. En halua tuhlata loppuja ruokarahojani koulukirjoihin.

Ja jos ei tässä vielä tarpeeksi, sain eilen puhelun siskoltani. Meillä on 80- vuotias mummopuoli, joka joutui kolariin ja sairaalaan. Kun mummo tuotiin Oysiin, sisko soitti ja pyysi menemään mummon luokse. Stressipisteet nousi samantien taivaisiin, kun kukaan ei oikein tiennyt mikä on tilanne. Enkä minäkään näin ollen tiennyt, mitä päivystyksessä on vastassa. Pyöräillessäni kymmenen minuutin matkaa sairaalalle, ehdin unohtaa mummon sukunimen (sama on kuin mulla, mutta unohdin senkin) ja saada pienen paniikkikohtauksen.
Mummo on kutakuinkin kunnossa kuitenkin, kaikeksi onneksi. Pääsi jo yöllä kotiinkin.

Silti sairaala haisee edelleen vaatteissa ja hiuksissa. Kyllä, kahden pesun jälkeenkin. Inhoan sairaaloita jo muutenkin!

Lisäksi huolettaa aiempaa useammin toistuvat paniikkikohtaukset. Ja joo, jos niitä pelkää niin varmastihan niitä tulee. Mutta vaikken pelkäisi niitä, tässä on stressiä niin kamalasti muutenkin, että tuleepa niitä kaikesta huolimatta.


Mutta näin. Että haittaako jos pimahdan?

Charlaine Harris- Veren sitomat

  Kuva: risingshadow


Bongasin uusimman Sookie Stackhouse- kirjan kirjaston pikalaina- hyllyssä, joten pakkohan se oli kotiuttaa sieltä. Petyin vain pahemman kerran, kun luin takakantta ja tutkailin kirjaa tarkemmin.
Mähän olen lukenut tuon ennenkin! Enkä taatusti nimellä Veren sitomat.

Minulla ei ole valokuvamuistia, mutta muistan todella hyvin lukemani tekstin. Olettaen, ettei se ole esimerkiksi koulujuttuja, jotka ei aina kiinnosta tippaakaan. Mutta romaanit muistan.

Yritin tutkia netistä tietoa, onko tämä oikeasti se sama kirja, mutta eri nimellä, vai mitä ihmettä tässä on tapahtunut. En löytänyt, mutten suostu myöntämään olleeni kenties väärässä. (Koska en ole. Ja sillä selvä. Hiljaa siellä takana!) Silti harmittaa, kun raahasin kotiin kirjan, jonka olen jo lukenut, ja josta en edes suuremmin pitänyt.


Suosittelen kirjaa silti niille, jotka pitävät vampyyreista ja muista yliluonnollisista otuksista. Omassa lajissaan varsin hyvä sarja, joka toi esille otuksia, joita muissa sarjoissa ei ole ollut.

Enkeleitä onko heitä?

No enpä tiedä, mutta jos onkin, toivon etteivät ole kovin pelottavia. Siis semmoisia "taivaalliset sotajoukot"- tyyppisiä enkeleitä. Mieluummin sellaisia kuin kirjassa Pikkuenkelin vesikoe.

Kirjassa Pikkuenkeli on hivenen ajattelematon tohelo, mutta hyväsydäminen ja kiltti. Ja saa omaksi ihmisekseen villin pikkuviikarin, joka on onnistunut saamaan edellisen suojelusenkelinsä sairaslomalle. Pikkuenkeli yrittää kaikkensa, mutta koska on vasta pieni ja vähän höpsö, ei ihan onnistu aina tavoitteissaan.

Luin kirjan vuosia sitten, ja pidin hurjasti. Taidan etsiä sen käsiini huuto.netistä tai muusta vastaavastai hyväksi havaitusta ostospaikasta. Keräilen muutenkin tätä nykyä niitä lastenkirjoja, joista itse pidin pienenä.
Myöhemmin voin kertoa esimerkiksi Koiramäki- kirjoista ja Rasavilli Piltti- kirjasta, josta ostin kokoomateoksen viime kuussa!

Mutta nämä enkelit. Aloin pohtimaan enkeleitä, kun lueskelin aamupalapöydässä vanhempieni keittiönpöydän ääressä uutta Kotimaa- lehteä (kristillinen viikkojulkaisu, joka tulee kaikille Suomen ev-lut- seurakunnan jäsenille). Lehden juttusarjassa kerrottiin tarinasta, jonka mukaan joku enkeli kavereineen (jo tämä kohta oli hurjan söpö) laskeutui Israeliin Pääsiäisen jälkeen, ja alkoi kirota kaikkia piikikkäitä kasveja. Jumala kysyi, että mikäs tämä tempaus nyt on, ja enkelit vastasivat, että kiroavat piikkikasvit, koska ne muistuttavat Pääsiäisestä ja Jeesuksen kärsimyksistä. Jumala käski enkeleiden lopettaa hölmöily! Nimenomaan tuo kohta, jossa Jumala käskee lopettaa hölmöilyn, on sellainen... siitä tulee mieleen isä, joka toruu lempeästi vähän sivupolulle hairahtuneita pieniä lapsiaan, jotka eivät tarkoita mitään pahaa vaikka erehtyvätkin.

Joskus valitin B:lle, miten hirvittää vähän sellaiset Raamatun kohdat, joissa puhutaan Taivaallisista sotajoukoista, koska ei ne nyt mitenkään kovin rauhaisaa kuvaa taivaasta maalaa! Ja mä kun tahtoisin ajatella, että taivaassa kaikki on hyvin, kukaan ei halua toiselle pahaa ja muutenkin. Niin mihin sitten sotajoukkoja tarvitaan? Tänne maahanko? Entäs sitten kun ihmiset on kaikki taivaassa, mitäs ne sotajoukot sitten tekee?

Edelleenkin pidän enemmän siitä vähän naiivista kuvasta, joka mulla enkeleistä on. Tykkään ajatella enemmän pientä ja hurjan tehokasta Pikkuenkeliä joka kasteli siipensä ja ripusti ne sitten narulle kuivumaan ja ihmetyttämään ihmisiä.