Nuku rauhassa, maailman rakkain Miska

Miska, Yavanna's Octave, 3.5.2009-14.4.2020

Maailman rakkain, lempein, kiltein ja tärkein pieni Miska joutui jättämään meidät pääsiäisen jälkeisenä tiistaina. Eläinlääkäri löysi rutiinina varatun hampaanpoiston yhteydestä Miskan kielentyvestä suureksi ehtineen kasvaimen, jonka poistaminen ei ollut mahdollista. Ei kenellekään, joka koiraansa varauksetta rakastaa. Ei koira voi elää ilman kieltä.
Niinpä hyvästelin oman rakkaan samettikuonoisen poikani sinä yllättävän talvisena huhtikuun iltapäivänä ja palasin kotiin Hukan luokse.

Koen sen hyvänä asiana, etten tiennyt (vaikka pelkäsinkin) sen päivän olevan Miskan ja minun viimeinen yhteinen. Miska sai nauttia asioista ja korkeintaan huolestuneesta, ei murtuneesta, omasta ihmisestään.
Valvoin sen kanssa koko yön, se sai aikaisin aamulla lemppariksi muodostunutta ruokaansa. Se pääsi pitkälle kävelylle Hukan ja minun kanssa, ennen kuin sen kummitäti tuli hakemaan meitä eläinlääkäriin. Ja ennen eläinlääkäriä ehdittiin vielä valloittaa Hervannan koirapuisto, kävellä rauhassa eläinlääkärille päin ja käydä vielä metsässä tutkimassa. Miska ei koskaan malttanut tutkia rauhassa, vaan silloinkin se sinkoili metsässä hihnassaan, kunnes tuli taas painamaan pään jalkaa vasten, että etkös vaan rakastakin Mikkaa, etkös vaan. Rakastanhan minä, ihan aina.
Eläinlääkärissä se moikkasi kaikki ja venkoili parhaansa mukaan vaa'alle astumisen kanssa. Jos ei huvita, niin ei huvita. Ja nukahti lopulta mun jalkoihini kaikessa rauhassa. Kummankaan meidän tietämättä, että enää ei herätä.

Elämä ilman Miskaa on vaikeaa. Miskan poissaolo tuntuu etenkin iltaisin, kun kukaan ei ole tiedustelemassa, pääsiskö sänkyyn, kun tahoisin, tai kertomassa että syliin tulisin kiitoksia. Kukaan ei ole myöskään yllättymässä joka ikinen kerta yhtä iloisesti siitä, kun annan palan kurkkua, porkkanaa, omenaa tai banaania. Joka kerta saa palan kun itsekin syön, mutta siinä missä Hukka odottaa itsestäänselvästi saavansa, Miska osasi yllättyä joka kerta että mulleko! Vau, enpä tätä arvannut!
On ikävä Miskan pusuja, sitä miten se työnsi pehmoisen kuononsa mun poskeen kiinni ja tuhisi hiljaa ja onnellisena. Sitä miten se työnsi päänsä käden alle että silittäisitkös. Miten se rakasti nojailua, tuli aina eteisessä nojaamaan jalkaa vasten ja keikkui sitten onnellisena kun silitin sen päätä.
Odotan edelleen kun avaan oven, että Miskan pää työntyy käytävään oma kengä suussa, kovaan ääneen urmuttaen.

Onneksi Miskalla oli maailman paras kummiperhe, johon se meni mielellään kylään, ja johon sen uskalsin päästää. Me totuttiin niinä päivinä kulkemaan Hukan kanssa kaksin. Nyt huomaan, miten valtavan tärkeää se oli. Ihan mun ja Hukan mielenterveyttä ajatellen. Koska vaikka elämä tuntuu tyhjältä ja kumisevan ontolta, meillä oli kuitenkin jo vähän pohjaa siihen, mitä on elämä ilman Miskaa.
Ja jo ennen kummiperhettä Miska vieraili mielellään toisen oman ihmisensä luona. Bärrellekin olen Miskan voinut ihan aina antaa luottavaisin mielin. Tietäen, että rakkaasta huolehditaan niin kuin omasta, lempeydellä ja kauniisti. Aivan niin kuin minä huolehdin rakkaasta pikku Lurusta, joka on käynyt meitä piristämässä, kun elämä hetkeksi kadotti kaikki värit. Pienen spanielin jatkuva keikkuminen ja onnellinen elämänasenne tuo hetkessä värit takaisin.

Silti maailma on aika harmaa. Ja on varmasti vielä pitkään. Saa ollakin. Mutta tiedän, että jossain vaiheessa helpottaa. Joskus en enää itke päivittäin. Joskus voin vielä nähdä muita bretoneita ilman että sydäntä raastaa. Joku päivä huomaan, että aika on parantanut, eikä sielu ole enää vereslihalla. Siihen asti koitetaan muistaa hengittää, ja vaikeimpina hetkinä itketään aina niin ymmärtäväisen Hukan turkki märäksi.

Miskan viimeinen käsky ei ollut vapaa. Viimeiseksi kerroin sille, miten valtavasti rakastan ja miten hirveä ikävä mulla on jo nyt. Ja lupasin, että saat mennä, rakas. Mene vaan.